Lehti kodista, asumisesta ja hyvästä energiasta

Anna Perho: Seikkailuja preerialla

Anna Perho
Kolumnisti Anna Perho on omakotiasuja, joka käyttää koiraansa lisälämmittimenä.

Asuin lapsuuteni vanhassa maalaistalossa, jonka seinillä kierteli kangaspäällysteisiä sähköjohtoja. Valokatkaisijoita piti räpsäyttää reippaasti ylös tai alas, jos valojen halusi syttyvän.

Talon lämmitysjärjestelmä eli omaa elämäänsä: sai vanhat patterit kohisemaan, vuotamaan ja silloin tällöin myös lämpenemään. Lämmitysjärjestelmän päivän kunnon saattoi päätellä siitä, oliko keittiön jättimäiseen puulieteen sytytetty aamulla tuli vai ei.

Maatilalla sähköjen toimivuus oli tärkeää. Ilman sähköä eläinten juomapumput, viljankuivuri ja muut tilan arjen mahdollistaneet härvelit sammuivat. Muistoni saattavat olla värittyneet, mutta minusta meillä oli sähkökatkoksia vähän väliä, ja tietenkin juuri silloin, kun niitä vähiten kaivattiin.

Silloin isäni mielialat toimivat ukkosenergiaa generoivana turbiinina.

Minulle ja veljilleni sähkökatkot olivat eräänlaistaviihdettä. Valot korvattiin kynttilöillä, mikä teki kaikesta heti hieman jännittävämpää. Tavallinen vessassa käynti tai omassa huoneessa kipaisu sai mielikuvituksen laukkaamaan tavalla, josta Hohto-elokuvan tapahtumat ovat vain kalpea aavistus.

Tosin 1970-luvun lapsuus kahden tuhannen asukkaan kylässä sai minkä tahansa poikkeavan tilanteen vaikuttamaan siltä, kuin olisi saanut astua keskelle The Sound of Music -showta. Tämän päivän lapsi ei voi edes aavistaa millaista on, kun viikottainen viihdemix koostuu keskiviikkoisesta Aku Ankasta sekä sen jännittämisestä, tulisiko mustavalkoiseen tv-ruutuun Hetkinen-teksti ja sen jälkeen yksi amerikkalainen piirretty.

Talviset useita tunteja kestävät sähkön hyytymiset olivat parhaita. (Mielikuvissani ne kestivät jopa päiviä, mutta tajuan sekoittaneeni Taikatalven ja parin tunnin arki-illan toisiinsa.) Silloin vanhempani kantoivat sänkymme omaan makuuhuoneeseensa, koska lastenhuoneessa oli liian kylmää ja pelottavaa pattereiden ja valojen sammuttua. Tällainen poikkeustilanne oli meille mieleen.

Koska olin lukenut Pieni talo preerialla -kirjoja, ajattelin, että perheemme on keskelle preeriaa paiskattu uudisraivaajasakki, jonka on selvittävä hengissä hyytävästä jäämyrskystä. Pysyin sängyssä koko seuraavan päivän kuvitellen, että jurtaksi muuttunut pussilakana on ainoa asia, joka erottaa minut nälkäisestä kojoottilaumasta.

Kun kotitaloni kangasjohdot vaihdettiin moderneihin muovipäällysteisiin johtoihin, olin jo menettänyt kyvyn nähdä pätkivissä valoissa ja viileydessä mahdollisuuden preeriaseikkailuihin.

Nykyisin sähkö herättää minussa intohimoja vain, kun läppäristä tai kännykästä uhkaa loppua akku. Tai kun yritän selvitellä tuhatlonkeroiselta mustekalalta vaikuttavaa johtovyyhtiä toivoen, että langaton sähkö olisi jo täällä.

Asun kaukolämmöllä lämpiävässä talossa, jonka patterit toimivat moitteetta. Nukun kuitenkin mielelläni ikkuna raollaan, mahdollisimman viileässä. Jos en saa unta, kuvittelen itseni preerialle. Kojootit odottavat jäämyrskyssä, mutta minulla on lämmin. Pattereissa kohisee.